– Tää siitepölyaika on rasittava, jatkuvaa siivoamista. Onneksi pian helpottaa. – Hirvee jano. Onks sulla mitään vettä väkevämpää? – Tällä sukutilalla ei ole koskaan ollut minkäänlaisia päihteitä. Koko suku, polvesta toiseen, on ollut raitista, uskovaista ja kaikinpuolin esimerkillistä porukkaa. – Kai jotain salaisuuksia tai luurankoja kaapeissa on kuitenkin ollut? – Eiköhän niitä löydy kaikenlaisista suvuista,
Mä sain kolme sanaa: erottaa, riuku, sääntö. No hei, en mä keksi noista mitään stooria. Hm…erottaa – kaksi toisistaan, yksi työstään, kolmas joukkueesta. Hm…riuku – tiuku, niuku, hiuku, hohhoijaa. Hm…sääntö – vääntö, kääntö… En jaksa. Ei huvita. Aamulla laitoin pyykit kuivumaan, lakkasin kynnet, esivalmistin illallisen, pyöritin pyllyä pallolla, kuuntelin Stilleriä, luin sähköposteja, varasin pöydän ravintolasta,
– Tervetuloa! On ilo nähdä tämä joukko näin runsaslukuisena. Kuten kutsusta kävi ilmi me teemme tai oikeastaan teimme jo! Totta! Me teimmo sen jo! Äkkijarrutuksen! Jätimme vanhan kuonan elämästämme. Perhe, koira ja velvollisuudet jäivät kotiin. Me olemme nyt täällä. Eikö olekin upea saavutus?! Muutama päivä ja lupaan, että olemme uudistuneita. Tarvitsemme irtiottoa. Voimme taas katsoa
Hän ei ollut mitkään suklaan napostelija. Ei, hän veti voita, kinkkuja ja makkaroita. Vuosia sitten hän alkoi tanssia. Ei kuitenkaan tähtien kanssa. Silti hän paistatteli discopallon alla Travoltan liikkein ja luisteli valssia kuin Jaakko Loikkanen. Hoikka kuin mikä ja todella hyvässä kunnossa. Häntä yritettiin silti irti kinkuista ja makkaroista. Hän kirjoitti mielipidekirjoituksia ja vaahtosi lähipiirille:
– Lallallalaa, lallall- – Mikä on? – Miten niin? – Kun noin lallattaa. – Aah, tyynnyttelen mieltäni. – Jaa-a. Mitä on tapahtunut? – Noh, siellä kokouksessa keskustelu vähän…kiihtyi. Ja mä en voinut olla hiljaa vaan hyökkäsin yhden naisen lauseiden väliin huutelemaan. – Tosi fiksua. – Joo, mutta se ei kuuntele mitä muut puhuu. – Ehkä sillä on huono kuulo! – Älä viitti. Se
Kirjoittamisen imuun oli nihkeää päästä. Siispä pyysin tekoälyltä apua. Keltaisen syksyn keskellä nuori Lily löysi mystisen viestin hylätystä muovipullosta. Vieraan Alex-nimisen kirjoittama muistiinpano kertoi kaukaisista maista ja kätketyistä aarteista. Kiinnostunut Lily lähti matkalle mainittuja vihjeitä seuraten. Matkan varrella hän kohtasi värikkäitä metsiä ja valuvia puroja. Lopulta seikkailunsa päätteeksi hän löysi aarteen lisäksi myös syvän ystävyyden
– Mä en löydä sitä, heeeelp! – Mitä? – Mun äly on kadonnut! . . . . – Sain viestin mutta siinä ei sanottu mitään. Siis kirjoitettu. Pelkkiä merkkejä. Kutsuvat niitä hymiöiksi. – Se johtuu siitä, kun liian moni lapsi ei osaa lukea eikä kirjoittaa. . . . . Kävin viime viikolla kauppakeskuksessa. Siellä pyöri
Olin hiljainen, jopa ujo lapsi. Odotin, että saisin jonain päivänä veljen. Minua vanhemman. Sellaisen veljen, joka suojelisi minua kiusaajilta. Tykkäsin jäätelöstä ja keltaisesta jaffasta. Ruisleipä metwurstilla ja suolakurkulla oli suurinta herkkua. Kesällä ahmin mansikoita ja mustikoita. Kävin kalassa. Sain paljon ahvenia. Juoksin ympäri urheilukenttää. Potkin ja heitin palloa. Miekkailin, nyrkkeilin ja uin pitkiä matkoja. Noin
Portti on auki mutta hän on oman elämänsä vankina. Hän oli aktiivinen vapaaehtoistyössä ja teki taidokkaita käsitöitä. Hän oli hyvä äiti kahdelle lapselle ja uskollinen vaimo miehelleen. Kun mies kuoli, rauhallisesti ilman tuskia, hän alkoi pikku hiljaa luopua. Ensin kesäpaikasta koska ei pystynyt enää matkaamaan yksin saareen. Sitten väheni kyläilyt ja muu kodin ulkopuolinen toiminta.
En ole vielä kertonut kylmäävästä löydöstäni. Se voisi olla lööppiainesta meidän perheestä. Isäni ehkä aavistaa muttei tiedä mikä minua vaivaa. Leikkautin hiukseni. Poninhäntää ei enää ole. Käytän valkoisia valheita. Valkoisethan eivät ole täysvalheita, eihän? Etsin vintiltä vanhoja valokuvia erääseen projektiin. Kuvia ei löytynyt. Yhdestä ruttaantuneesta pahvilaatikosta törrötti haalistunut, ruskea kirjekuori. Se herätti uteliaisuuteni. Sisällä oli