Auringon laskiessa puiston ylle teini-ikäisten jengi kokoontui keinujen viereen. Yksi heistä otti kameran esiin ja alkoi kuvata viimeisintä temppua. He yrittivät hypätä leikkikenttää ympäröivien korkeiden metallitankojen yli. Kun he yrittivät vaarallista tekoa, poliisiauto ajoi ohi ja sisällä ollut poliisi huomasi hälinän. Hän nousi nopeasti ulos ja ajoi takaa ryhmää, joka yhtäkkiä hajaantui eri suuntiin. Poliisi
– Kato! – Mitä? – Kenen noi on? – Mitkä noi? – Noi tossut. Isot, littaantuneet tossut. – Oho. Täällä on käynyt joku vieras. Ei noi meidän oo. – Sitä minäkin. He hiipivät hiljaa ensin keittiöön. Ei ketään. Makuuhuone. Ei ketään. Sitten olohuone. – Hirveetä! Kato mikä kaaos! – Apua! Mitä täällä on tapahtunut?
KRAPU 18 – kesästä kevääseen – En voi elää ilman sinua, hän sanoi. Irvistin. Ei hän sitä tarkoittanut, sanoi vaan. Tapasimme kesäkuussa. Kuljimme käsi kädessä Kaivopuiston rannassa. Mökillä uimme, saunoimme, grillasimme. Pyöräilimme, pelasimme sulkapalloa. Syksyllä sukelsimme syvyyksiin. Yhtä pimeään kuin marraskuu aina on. Ensin hän, sitten minä. Raavin päänahkani rikki, inhosta itseen, maailmaan. Hän
KRAPU ‘Hei, tuo sitä punkkua lisää, ainakin kaksi pulloa!’ Kyllä hän toi. Myöhemmin vielä kaksi lisää. Oli pimenevä lokakuun lopun ilta ja ystäväporukka lihapadan äärellä viettämässä lauantaimukavaa. Kaikilla oli ollut kiireinen päivä shoppailun, leipomisen, rästihommien tekemisen kanssa, joten nyt oli hyvää aikaa vain olla ja nauttia seurustelusta. Kiire oli kaikilla ykkösongelma. He kaikki kaipasivat rauhaa