En muistanut kuka olen, en tiennyt mikä päivä oli. Huijasin hattupäistä herrasmiestä, sain häneltä arvokorun. Suhasin sinne tänne, mutta en löytänyt oikeaa suuntaa. Käännyin vasemmalle, sitten oikealle. En löytänyt tuttua minää. Kurkotin korkealle, ehkä jopa pilviin, mutta en ylettynyt edes kattoon. Juoksin raivokkaasti, en koskaan saavuttanut päämäärääni. Nipistin poskea, puraisin huulta, mutta en tuntunut minulta.
Päivällä ‘että-tota-noin’-dosentti puhui radio-ohjelmassa. ‘No-tota’ oli hänen puheessaan suosittu aloitus. Lomailija ei jaksanut kuunnella ohjelmaa loppuun. Hän solahti hikisenä kimmeltävään järveen. Matkailu tuli yllättäen hänen ajatuksiinsa. Norja tai Islanti. Norjassa hän oli viimeksi käynyt lapsena. Islannissa ei vielä. On muitakin maita missä hän haluaisi käydä. Ei tänään, ei tänä vuonna. Ehkä ei ikinä. Tänään, nyt,
Sofia makaa tajuttomana sairaalassa. Kukaan ei tiedä, että hän näkee unia menneestä sekä tulevasta. Viisivuotias Sofia löi hiusharjalla harmistuksissaan Sakua, pikkuveljeä, käteen. Siitä tuli hirveä huuto ja mekkala. Sofia katosi oman sängyn alle piiloon. Äiti komensi Sofiaa anteeksipyyntöön mutta äiti ei tiennyt, että ensin Saku repi Sofiaa hiuksista. Se sattui. – Olet tuhma tyttö Sofia,
Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Se oli mahtavaa! Halusinkin jo unohtaa kaikki menneet sadepäivät. Säilytin niissä kyllä muotoni vaikka tilanne oli hankala kosteuden takia. Tuntui, että leviän ja pursuan joka suuntaan. Kärvistelin, taistelin ja voitin. Eilen pääsin mukaan Einon innokkaasti odottamalle reissulle. Auto piti tasaista hurinaa. Pahempia töyssyjä tai matkapahoinvointia en tuntenut. Torkuin melkein koko matkan.