Hengitä sisään…rauhallisesti, noin…ja ulos. Joko helpotti? No ei. Sun pitää toistaa monta kertaa. Kyllä sä sitten huomaat kuinka rauhotut. Jaa, jaa. Tylsää. Perinteistä. Älä istu monta tuntia putkeen. Nouse jaloittelemaan, venyttele, mieluiten kerran tunnissa. En mä ehdi. Tai muista. Laita kännykkään häläri. Tai lataa sovellus joka muistuttaa. Jaa, jaa. Nykyajan kotkotuksia. Et sitten nukkunut tarpeeksi
Reitti sopuratkaisuun ei ole helppo. – Mä en halu paahtoleipää! – Mä halun paahtoleipää! Kaksoset kiljuu kilpaa. Onneksi Viki on nukkunut hyvin. – Sopuratkaisu – syödään kaurapuuroa, jooko? – Ei! – Joo! – Tästä ei tule yhtään mitään, Viki lätkäisee käden pöytään harmissaan. Teidän pitää yhdessä nyt päättää kumpaa te molemmat haluatte syödä. Muistatte, niin
– Ei minulla ole vastausta, usko jo! – Tää on ihan yksinkertainen kysymys, älä hermoo. Tää musta takki vai toi vihree? – Luoja. Mulle on ihan sama, vihree. – Miks vihree? Mulla on vaan kaksi takkia ja sä tykkäät enemmän tosta vihreestä, miks? – P….le, ihan sama. Musta. – Sä siis et osaa päättää. Etkä
Nyt on kyllä outo fiilis. Jouduin tähän ihan sattumalta. Yksi jonne heitti mut. Ei mitenkään kiva paikka. Enkä voi sanoa sulautuvani joukkoon ollenkaan. Olen liian erilainen, värikäs. Minut huomaa aivan liian helposti. Tehtaalla kuulin tarinaa kuinka ennen vanhaan taskut tyhjennettiin kotona ja roskat laitettiin roskikseen. Vaan niin ne ajat muuttuu. Laumassa tyhmyys tiivistyy. Onhan ne
Loma. Ei me rakasteltu dyynien suojassa. Merivesi ja aurinko ei tehnyt ihoamme silkin pehmeiksi. Tuuli ei tuivertanut hiuksissamme. Mutta voin kuvitella. Loma. Rakastelimme hiekkadyynin suojassa. Hiekkaa änkesi joka paikkaan. Se raapi peräreikää kun kävelimme takaisin hotellille. Tuolilla istuminen oli hankalaa. Sukelsin humalassa ja löin pääni kiveen. Sain onneksi vain kuhmun. Päivä rannalla pakotti makoilemaan hotellihuoneen
KRAPU – ipana Tätä on luppoaika, joutilaisuus. Sängyssä hitaasti venyttely aamulla kun ei ole kiire mihinkään. Kapea valon hohde piirtyy lattiaan kun kääriydyn aamutakin syleilyyn. – Mitä hel…sä pelästytit mut! Mitä ihmettä sä teet täällä tähän aikaan aamusta? – Mä pakkaan, ipana vastaa. – Jaahas… – Joo. Näistä tulee monta pakettia, ipana kuittaa. Pitkin olohuonetta on
KRAPU 49 – tyyppi Mies näkee sen silmäkulmastaan. Ei ihan tarkkaan mutta riittävästi. Hän kääntyy nopeasti oikealle. Siinä se seisoo suoraan edessä. Puoli tuntia aiemmin mies oli ollut vielä kaupan kassajonossa. Hän selaili iltapäivälehden sivuja rennolla otteella. Yhtäkkiä hänellä välähti. Valokuva oli epätarkka mutta hän tunnisti tyypin. Kommandopipo kuului sen vakiovarusteisiin. Nyt se seisoo miehen edessä. Yllätettynä,
KRAPU 48 – valpas Taas oli hänen vuoronsa vaikka hän oli pienin ja tyhmin. He halusivat hänet mukaan leikkiin. Tila oli ihan turvallinen. Ei mikään turvaton tila. Hän oli pieni, pippurinen ja tyttö. Hän kasvoi nuoreksi mutta oli edelleen pieni ja pippurinen sekä huoleton huomisesta. Leikkivät kuin lapset. Eräänä päivänä leikki muuttui uhkaavaksi. Hän kasvatti hauiksia, kehitti notkeutta.
KRAPU 47 – unelma Tylsää! Elämä on tylsää! Noin hän ajatteli 14-vuotiaana kun ei vielä tiennyt tulevasta. Tylsää! Elämä on tylsää! Hän ajatteli 24-vuotiaana kun ei vielä tiennyt tulevasta. Tänään, 34-vuotiaana, elämä ei ole tylsää vaan rankkaa. Vaativa työ, vaativa vaimo, vaativat lapset, vaativat sukulaiset. Suoritusta ja muiden odotuksia päivästä toiseen. Usein hän miettii miten saisi
KRAPU 46 – vauhdissa – Ota rauhallisesti! Älä riuhdo! nainen komentaa. – Joo, joo, mies vastaa. – Mun ripset menee sykkyrälle jos vielä temmot tohon tahtiin. – Enhän mä sun ripsiis oo koskenu, mies puolustautuu. He pyörivät ja nostavat jalkojaan. Heiluttavat käsiään kuin festarikävijät tai uskovaiset hurmoksessaan. – Mun on pakko juoda, nainen valittaa. Suu on