Näen vain ihmisen oloisen varjon valoa vasten. En tunnista häntä. Muukalainen? Hänen oikea kätensä näyttäisi olevan – kipsissä. Toisessa kädessä on jokin esine. Hahmo tulee kohti. Muovirasia? Hänen kädessään on valtava muovirasia. Kuin muuttolaatikko. Mitä tapahtuu! Hahmo liukenee kuin savu ilmaan. Sitä ei ole enää. Siristän silmiä. Olen hereillä mutta en tajua mitä tapahtuu. –
Yy, kaa, koo! Pinkki puku. Punainen mekko. Sininen ilmapallo. Vihreä kuula. Keltainen narsissi. Harmaa taivas. Sekoan. Luulen. Sininen taivas. Keltainen aurinko. Musta lätäkkö. Oranssi gerbera. Violetti viemäri. Kultainen sormus. Sekoan. Tai sitten en. Valkoinen. Valkoinen. Valkoinen. Musta. Valkoinen. Valkoinen. Valkoinen. Tämä on liikaa. En jaksaisi enää. Rikon rajoja(ni). En tee kuten aiemmin. Ihan hölmön hommaa.
Pieni, kaljuuntuva apina tuijottaa meitä. Se päpättää kuin maissinjyvät peltipurkissa. Se on ylimielinen, suuruudenhullu. Apina nauttii kun me äimistelemme sitä suut auki. Päivittelemme. Jotkut ihailevat. Se haluaa pitää meitä jännityksessä. Se tekee ovelasti siirtojaan ja ylläpitää mysteeriä. Onko tuo apina tosissaan, aikooko se tehdä kepposia naapureille, pähkäillään. Apina on pieni mutta sillä on valtavasti hännystelijöitä.
LÄSSYNLÄSSYN LUPAUKSIA – Huomenta, mites täällä tänään voidaan? kuului ääni jostain kaukaa. Taas se naamarinainen tulee, miettii x tai y märissä vaipoissaan. – Suihkupäivä, eikö olekin mukavaa? ääni leperteli. En tajua miksi minulle ei voida puhua kuin normaalille ihmiselle. Nyt kun olen vanha minua kohdellaan kuin idioottia vaikka järkeni toimii. Tiesin tämän olevan edessä jo vuosia
KRAPU Lilli oli nuorena hankala kyseenalaistaja vaikka kotona hänet kasvatettiin kiltiksi tytöksi. Hän haastoi uskonnon opettajaa: ‘Jos jumala on olemassa, todista se!’ Ei opettaja voinut todistaa. Lilli ei voinut sietää sääntöjä ilman perusteluja. ‘Älä astu nurmikolle!’ No, miksei sille saa astua? Nyt vanhempana, iältään sekä äitinä, Lilli miettii kuinka maailma on muuttunut. Aikoinaan nuoremmat antoivat
Viikon 8 krapu haastesanat perhe, vauhti, mustelma ‘Tuu tänne heti!’ Kengät jalkaan ja lähdin. Jenni juoksi jo ulkona vastaan hätääntyneenä, tukka sekaisin, itkua vääntäen. Vasemmassa poskessa oli maapallon kokoinen jälki, kuin mustelma. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Siitä on vain viikko kun tapasin Jennin viimeksi. Silloin hän oli tuore morsian. Kaunis ja