– Hei, miksi sä täällä kovalla kalliolla yksin istut? – Ihailen tuota tyyntä järven pintaa. Kaipasin vähän rauhaa, yksinoloa. – Joo. Tajuan. Tuolla mökillä on aikamoinen meininki. – Mä en jaksa sitä kiekunaa. Siellä on aivan liikaa ihmisiä. – Mä en käsitä miksi siskos piti kutsua se kälättävä naisporukkakin. – Ehkä hän luuli, että me
– Tää on tosi makee sohva! Jiri hihkuu innoissaan äidilleen. – No, onhan se…aikamoinen. Äiti tuijottaa häkeltyneenä poikansa ehdotusta. Yönsininen, muhkea, kolmen istuttava järkäle. Jiri pomppii sohvan istuimelta toiselle. – Mä halun tän, mä halun tän, Jiri jankkaa. – Tuota…se taitaa olla vähän liian iso, äiti yritti rauhoitella. – Sä oot AINA tollanen.
– Tonne minä en menisi! Sissi tokaisi. – Kokeilisit. Alkuun se hirvittää mutta sen jälkeen on mielettömän hyvä fiilis, Kaija vakuuttaa. – Ei ikinä, Sissi kuittaa. Kaija hengittää hitaasti syvään ja syöksyy. Sissi tuijottaa eteensä silmät pyöreinä. – Mitä ihmettä just äsken tapahtui. Tää ei voi olla totta! Hän pyörii ympyrää ja hakee katseellaan vartijaa
– Kato! – Mitä? – Tota järkyttävää rahakasaa tuolla pöydällä, Jii osoittaa sormella. – Juma, siinä on varmaan miljoona, Vee huokaa. Kaverukset tuijottavat houkuttelevaa rahavuorta. Kenen rahat ovat? Miksi ne ovat pöydällä eikä piilossa jossain? Missä kaverukset ovat? Mikseivät he syöksyneet heti rahojen kimppuun? Kysymyksiä, kysymyksiä. Niitä riittää maailmassa. Muistan elävästi päivän jolloin en pystynyt
EILEN. Olkapää jumittaa. Korvien välissä puristaa. Läppäri on ollut osa minua jo monta päivää. Salasana on kaaos. Yritän selvittää sitä. Kirjaan ylös paperille, siirrän siitä koneelle. Yritän luoda selkeän järjestelmän. Onneksi en ole koodari. Siinä hommassa en pärjäisi. Koodit menisi hetkessä sekaisin. Numerot hyppisi mielivaltaisesti eri järjestykseen kuin haluaisin. Mies huutaa apuun. Pitää kantaa pöytää.
PARISKUNNAN (KESÄ)HUIJAUKSET Huijasin häntä, karkasin salaa. Tanssin aamuun asti, vieraan naisen kanssa. Huijasin häntä, karkasin salaa. Tanssin aamuun asti, vieraan miehen kanssa. He huijasivat toisiaan, karkasivat salaa. Tanssivat aamuun asti, vieraiden kanssa. Lupasin palata, olla vain hänen rakkaansa. Hän lupasi palata, olla vain minun rakkaani. He palasivat, mutta unohtivat miksi. 05_07_2022
En muistanut kuka olen, en tiennyt mikä päivä oli. Huijasin hattupäistä herrasmiestä, sain häneltä arvokorun. Suhasin sinne tänne, mutta en löytänyt oikeaa suuntaa. Käännyin vasemmalle, sitten oikealle. En löytänyt tuttua minää. Kurkotin korkealle, ehkä jopa pilviin, mutta en ylettynyt edes kattoon. Juoksin raivokkaasti, en koskaan saavuttanut päämäärääni. Nipistin poskea, puraisin huulta, mutta en tuntunut minulta.
Päivällä ‘että-tota-noin’-dosentti puhui radio-ohjelmassa. ‘No-tota’ oli hänen puheessaan suosittu aloitus. Lomailija ei jaksanut kuunnella ohjelmaa loppuun. Hän solahti hikisenä kimmeltävään järveen. Matkailu tuli yllättäen hänen ajatuksiinsa. Norja tai Islanti. Norjassa hän oli viimeksi käynyt lapsena. Islannissa ei vielä. On muitakin maita missä hän haluaisi käydä. Ei tänään, ei tänä vuonna. Ehkä ei ikinä. Tänään, nyt,
Sofia makaa tajuttomana sairaalassa. Kukaan ei tiedä, että hän näkee unia menneestä sekä tulevasta. Viisivuotias Sofia löi hiusharjalla harmistuksissaan Sakua, pikkuveljeä, käteen. Siitä tuli hirveä huuto ja mekkala. Sofia katosi oman sängyn alle piiloon. Äiti komensi Sofiaa anteeksipyyntöön mutta äiti ei tiennyt, että ensin Saku repi Sofiaa hiuksista. Se sattui. – Olet tuhma tyttö Sofia,
Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Se oli mahtavaa! Halusinkin jo unohtaa kaikki menneet sadepäivät. Säilytin niissä kyllä muotoni vaikka tilanne oli hankala kosteuden takia. Tuntui, että leviän ja pursuan joka suuntaan. Kärvistelin, taistelin ja voitin. Eilen pääsin mukaan Einon innokkaasti odottamalle reissulle. Auto piti tasaista hurinaa. Pahempia töyssyjä tai matkapahoinvointia en tuntenut. Torkuin melkein koko matkan.