Se viikko oli täydellinen. Muistan elävästi (vaikken haluaisi) sen tunteen kun aurinko lämmitti lempeästi, järven pinta kimalsi. Olit unelmieni täyttymys. Sinkkuelämä oli riipinyt minut hajalle, en olisi jaksanut elää ellen olisi tavannut sinua. Jaoimme ilot ja surut, kerroimme kaiken toisistamme, luotimme rakkauden voimaan. Yhdeksäs talvi muutti kaiken. Olin lihonut kymmeniä kiloja, sinusta oli tullut mykkä
– Kato! – Mitä? – Kenen noi on? – Mitkä noi? – Noi tossut. Isot, littaantuneet tossut. – Oho. Täällä on käynyt joku vieras. Ei noi meidän oo. – Sitä minäkin. He hiipivät hiljaa ensin keittiöön. Ei ketään. Makuuhuone. Ei ketään. Sitten olohuone. – Hirveetä! Kato mikä kaaos! – Apua! Mitä täällä on tapahtunut?
Oili Outosää odotti innolla alkavaa hierontaa. Talvi oli laahautunut lähinnä istuen. Kevään edetessä häneen(kin) iski lenkkeilyjano. Ennen kesää pitäisi saada lihakset liikkuviksi. Oili oli vaipua epätoivoon kun lenkkireitti ei meinannut sulaa jäästä ikinä. Aurinko lämmitti selkää kun hän soitti hieroja Jymäsen summeria. – Tervetuloa, pitkästä aikaa! – Kiitos! Viime kerrasta onkin monta kuukautta. Talvi
Olen asunut tässä kauniissa kerrostalossa vuosikymmeniä. Käyn öisin lasten vieressä tarkistamassa, että heillä on kaikki hyvin. Tallennan muistiin jokaisen lapsen levottoman tai pelokkaan yöhetken. Lohdutan heidät takaisin uneen laululla, jonka vain he voivat kuulla. Eilen Sakke tuli tapaamaan vanhempiaan. 21-vuotias nuori mies näytti tasapainoiselta ja terveeltä, oikeastaan urheilulliselta. Muistan vieläkin, silloin pienen pojan, tuskastuttavat kasvukivut.
Kaksi naista kävelee torilla. He nauttivat kukkaloistosta ja tuoreiden vihannesten värikylläisyydestä. Yhtäkkiä toinen tökkää kyynärpäällä vähän liian napakasti toista. – Auts. Mikä toi nyt oli? – Anteeksi, en tarkoittanut satuttaa mutta näetkö tuon? – Minkä, missä? – Tuon tuolla kahden perunamyyjän välissä. Juttelee just komean, vaalean miehen kanssa. – E-e-en, aah, tuolla. Ei huono. –
– Ei toi nyt ihan korrektia ole, mies töksäytti. Nainen esitti välinpitämätöntä. – Noi temput ei enää tehoa, usko jo, mies väitti. Nainen vain hymyili. Viisi vuotta sitten ei tarvittu temppuja eikä korrektius ollut ongelma. Tänään kaikki on toisin. Jääkaapista on tullut kisakenttä. Kumpi lankeaa sen sisältöön ensimmäisenä. Kerran viikossa ostetaan herkkuja. Vähemmän mitään terveellistä.
Vuosia sitten olin pitkä ja komea. Kiidin turuilla ja toreilla vailla huolen häivää. Pysyin kuosissa, olinhan laadukas. Niin minusta sanottiin. Ihan totta! Aikaa myöten tuli kaikenlaista kulumaa. Pieniä laikkuja myös näkyi, jos katsoi tarkkaan. Mutta eihän nuo talven pimeässä tai sateessa haitanneet. Aiemmin minulla oli kavereita, aika montakin. Pikkuhiljaa ne katosivat. Luulin, että olimme melkein
osa 1 täällä Näin naapurini noin kuukausi sitten viimeisen kerran. Hän marssi miesjoukon ympäröimänä mustaan, isoon autoon. Se oli selvästi pomminkestävä. Sain kuulla, että hän olikin ISO POMO. Mutta hänellä oli heikkoutensa. Ei kestänyt häviämistä eikä kasvojen menettämistä. Kooltaan hän oli pikkuinen mies, joka oli loistava näyttelijä. Naapuri oli lavastanut ympärilleen taidokkaan teatterin.
Tunsin naapurini kolmisenkymmentä vuotta. Ei me ystäviä oltu, aika hyviä tuttuja kuitenkin. Joimme silloin tällöin kahvit ja kesäisin syötiin jäätelöt. Meillä oli naapurisopu. Se oli hyvä juttu. Tiedämmehän kuinka paljon naapuririitoja maailmassa on. Kun olimme matkoilla kastelimme toistemme kukkia. Jokin aika sitten huomasin ettei naapuri ollut entisellään. Hän ei katsonut silmiin kun palautin lainaamani selkävyön.
Hannan tinder-treffit Ilarin, sen oranssitukkaisen hupparikundin, kanssa sujui mainiosti. He menivät jatkoille Ilarin kämpälle ja nauttivat ranskalaista punaviiniä. – Olen tosi iloinen, että tavatiin, Ilari sanoi ihastuneena. – Niin minäkin, Hanna myötäili. Ilari kertoi taidekokoelmastaan. Aikoinaan hänen naapurinsa joutui lähtemään kotimaastaan. Mies sai vaivoin pakattua mukaansa arvokkaat taulut. Nyt ne ovat Ilarin. Hän sai ne