EILEN. Olkapää jumittaa. Korvien välissä puristaa. Läppäri on ollut osa minua jo monta päivää. Salasana on kaaos. Yritän selvittää sitä. Kirjaan ylös paperille, siirrän siitä koneelle. Yritän luoda selkeän järjestelmän. Onneksi en ole koodari. Siinä hommassa en pärjäisi. Koodit menisi hetkessä sekaisin. Numerot hyppisi mielivaltaisesti eri järjestykseen kuin haluaisin. Mies huutaa apuun. Pitää kantaa pöytää.
PARISKUNNAN (KESÄ)HUIJAUKSET Huijasin häntä, karkasin salaa. Tanssin aamuun asti, vieraan naisen kanssa. Huijasin häntä, karkasin salaa. Tanssin aamuun asti, vieraan miehen kanssa. He huijasivat toisiaan, karkasivat salaa. Tanssivat aamuun asti, vieraiden kanssa. Lupasin palata, olla vain hänen rakkaansa. Hän lupasi palata, olla vain minun rakkaani. He palasivat, mutta unohtivat miksi. 05_07_2022
En muistanut kuka olen, en tiennyt mikä päivä oli. Huijasin hattupäistä herrasmiestä, sain häneltä arvokorun. Suhasin sinne tänne, mutta en löytänyt oikeaa suuntaa. Käännyin vasemmalle, sitten oikealle. En löytänyt tuttua minää. Kurkotin korkealle, ehkä jopa pilviin, mutta en ylettynyt edes kattoon. Juoksin raivokkaasti, en koskaan saavuttanut päämäärääni. Nipistin poskea, puraisin huulta, mutta en tuntunut minulta.
Päivällä ‘että-tota-noin’-dosentti puhui radio-ohjelmassa. ‘No-tota’ oli hänen puheessaan suosittu aloitus. Lomailija ei jaksanut kuunnella ohjelmaa loppuun. Hän solahti hikisenä kimmeltävään järveen. Matkailu tuli yllättäen hänen ajatuksiinsa. Norja tai Islanti. Norjassa hän oli viimeksi käynyt lapsena. Islannissa ei vielä. On muitakin maita missä hän haluaisi käydä. Ei tänään, ei tänä vuonna. Ehkä ei ikinä. Tänään, nyt,
Sofia makaa tajuttomana sairaalassa. Kukaan ei tiedä, että hän näkee unia menneestä sekä tulevasta. Viisivuotias Sofia löi hiusharjalla harmistuksissaan Sakua, pikkuveljeä, käteen. Siitä tuli hirveä huuto ja mekkala. Sofia katosi oman sängyn alle piiloon. Äiti komensi Sofiaa anteeksipyyntöön mutta äiti ei tiennyt, että ensin Saku repi Sofiaa hiuksista. Se sattui. – Olet tuhma tyttö Sofia,
Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Se oli mahtavaa! Halusinkin jo unohtaa kaikki menneet sadepäivät. Säilytin niissä kyllä muotoni vaikka tilanne oli hankala kosteuden takia. Tuntui, että leviän ja pursuan joka suuntaan. Kärvistelin, taistelin ja voitin. Eilen pääsin mukaan Einon innokkaasti odottamalle reissulle. Auto piti tasaista hurinaa. Pahempia töyssyjä tai matkapahoinvointia en tuntenut. Torkuin melkein koko matkan.
Se viikko oli täydellinen. Muistan elävästi (vaikken haluaisi) sen tunteen kun aurinko lämmitti lempeästi, järven pinta kimalsi. Olit unelmieni täyttymys. Sinkkuelämä oli riipinyt minut hajalle, en olisi jaksanut elää ellen olisi tavannut sinua. Jaoimme ilot ja surut, kerroimme kaiken toisistamme, luotimme rakkauden voimaan. Yhdeksäs talvi muutti kaiken. Olin lihonut kymmeniä kiloja, sinusta oli tullut mykkä
– Kato! – Mitä? – Kenen noi on? – Mitkä noi? – Noi tossut. Isot, littaantuneet tossut. – Oho. Täällä on käynyt joku vieras. Ei noi meidän oo. – Sitä minäkin. He hiipivät hiljaa ensin keittiöön. Ei ketään. Makuuhuone. Ei ketään. Sitten olohuone. – Hirveetä! Kato mikä kaaos! – Apua! Mitä täällä on tapahtunut?
Oili Outosää odotti innolla alkavaa hierontaa. Talvi oli laahautunut lähinnä istuen. Kevään edetessä häneen(kin) iski lenkkeilyjano. Ennen kesää pitäisi saada lihakset liikkuviksi. Oili oli vaipua epätoivoon kun lenkkireitti ei meinannut sulaa jäästä ikinä. Aurinko lämmitti selkää kun hän soitti hieroja Jymäsen summeria. – Tervetuloa, pitkästä aikaa! – Kiitos! Viime kerrasta onkin monta kuukautta. Talvi
Olen asunut tässä kauniissa kerrostalossa vuosikymmeniä. Käyn öisin lasten vieressä tarkistamassa, että heillä on kaikki hyvin. Tallennan muistiin jokaisen lapsen levottoman tai pelokkaan yöhetken. Lohdutan heidät takaisin uneen laululla, jonka vain he voivat kuulla. Eilen Sakke tuli tapaamaan vanhempiaan. 21-vuotias nuori mies näytti tasapainoiselta ja terveeltä, oikeastaan urheilulliselta. Muistan vieläkin, silloin pienen pojan, tuskastuttavat kasvukivut.