Kaksi naista kävelee torilla. He nauttivat kukkaloistosta ja tuoreiden vihannesten värikylläisyydestä. Yhtäkkiä toinen tökkää kyynärpäällä vähän liian napakasti toista. – Auts. Mikä toi nyt oli? – Anteeksi, en tarkoittanut satuttaa mutta näetkö tuon? – Minkä, missä? – Tuon tuolla kahden perunamyyjän välissä. Juttelee just komean, vaalean miehen kanssa. – E-e-en, aah, tuolla. Ei huono. –
– Ei toi nyt ihan korrektia ole, mies töksäytti. Nainen esitti välinpitämätöntä. – Noi temput ei enää tehoa, usko jo, mies väitti. Nainen vain hymyili. Viisi vuotta sitten ei tarvittu temppuja eikä korrektius ollut ongelma. Tänään kaikki on toisin. Jääkaapista on tullut kisakenttä. Kumpi lankeaa sen sisältöön ensimmäisenä. Kerran viikossa ostetaan herkkuja. Vähemmän mitään terveellistä.
Vuosia sitten olin pitkä ja komea. Kiidin turuilla ja toreilla vailla huolen häivää. Pysyin kuosissa, olinhan laadukas. Niin minusta sanottiin. Ihan totta! Aikaa myöten tuli kaikenlaista kulumaa. Pieniä laikkuja myös näkyi, jos katsoi tarkkaan. Mutta eihän nuo talven pimeässä tai sateessa haitanneet. Aiemmin minulla oli kavereita, aika montakin. Pikkuhiljaa ne katosivat. Luulin, että olimme melkein
osa 1 täällä Näin naapurini noin kuukausi sitten viimeisen kerran. Hän marssi miesjoukon ympäröimänä mustaan, isoon autoon. Se oli selvästi pomminkestävä. Sain kuulla, että hän olikin ISO POMO. Mutta hänellä oli heikkoutensa. Ei kestänyt häviämistä eikä kasvojen menettämistä. Kooltaan hän oli pikkuinen mies, joka oli loistava näyttelijä. Naapuri oli lavastanut ympärilleen taidokkaan teatterin.
Tunsin naapurini kolmisenkymmentä vuotta. Ei me ystäviä oltu, aika hyviä tuttuja kuitenkin. Joimme silloin tällöin kahvit ja kesäisin syötiin jäätelöt. Meillä oli naapurisopu. Se oli hyvä juttu. Tiedämmehän kuinka paljon naapuririitoja maailmassa on. Kun olimme matkoilla kastelimme toistemme kukkia. Jokin aika sitten huomasin ettei naapuri ollut entisellään. Hän ei katsonut silmiin kun palautin lainaamani selkävyön.
Hannan tinder-treffit Ilarin, sen oranssitukkaisen hupparikundin, kanssa sujui mainiosti. He menivät jatkoille Ilarin kämpälle ja nauttivat ranskalaista punaviiniä. – Olen tosi iloinen, että tavatiin, Ilari sanoi ihastuneena. – Niin minäkin, Hanna myötäili. Ilari kertoi taidekokoelmastaan. Aikoinaan hänen naapurinsa joutui lähtemään kotimaastaan. Mies sai vaivoin pakattua mukaansa arvokkaat taulut. Nyt ne ovat Ilarin. Hän sai ne
Matkanjärjestäjä kertoi uhasta. En uskonut vaan lähdin. Olin kyllä aidosti, ainakin hieman, huolissani mutten myöntänyt enkä näyttänyt sitä. Luulin matkan avartavan. Avarsi muttei niin kuin kuvittelin. Täsmennän tilannetta. Tahtoisin heti takaisin kotiin. Jos voisin. Nyt olo on kuin perunasäkillä. Jalkoja särkee, niska on kangistunut. Näytän varmaan virkkuukoukulta. Kuulin huhuja imperiumhaaveista. Hohhoijaa, tuumailin ennen matkaa. Olin
Pieni, kaljuuntuva apina tuijottaa meitä. Se päpättää kuin maissinjyvät peltipurkissa. Se on ylimielinen, suuruudenhullu. Apina nauttii kun me äimistelemme sitä suut auki. Päivittelemme. Jotkut ihailevat. Se haluaa pitää meitä jännityksessä. Se tekee ovelasti siirtojaan ja ylläpitää mysteeriä. Onko tuo apina tosissaan, aikooko se tehdä kepposia naapureille, pähkäillään. Apina on pieni mutta sillä on valtavasti hännystelijöitä.
Hanna tuijotti almanakkaa. Hän ei uskonut silmiään. – Tää ei voi olla totta! Mä muistin ton päivän ihan väärin. Tuli kiire! Hanna kävi pikasuihkussa, puki päälleen farkut ja jumpperin. Hän väritti nopeasti ripset ja sipaisi kiiltoa huuliin. – Ja nyt menoksi! hän mumisi ja sulki ulko-oven. Hanna oli paikalla muutaman minuutin etuajassa. Baariin vaihtui juuri
Hengitä sisään…rauhallisesti, noin…ja ulos. Joko helpotti? No ei. Sun pitää toistaa monta kertaa. Kyllä sä sitten huomaat kuinka rauhotut. Jaa, jaa. Tylsää. Perinteistä. Älä istu monta tuntia putkeen. Nouse jaloittelemaan, venyttele, mieluiten kerran tunnissa. En mä ehdi. Tai muista. Laita kännykkään häläri. Tai lataa sovellus joka muistuttaa. Jaa, jaa. Nykyajan kotkotuksia. Et sitten nukkunut tarpeeksi