– Hei, miksi sä täällä kovalla kalliolla yksin istut? – Ihailen tuota tyyntä järven pintaa. Kaipasin vähän rauhaa, yksinoloa. – Joo. Tajuan. Tuolla mökillä on aikamoinen meininki. – Mä en jaksa sitä kiekunaa. Siellä on aivan liikaa ihmisiä. – Mä en käsitä miksi siskos piti kutsua se kälättävä naisporukkakin. – Ehkä hän luuli, että me
– Tää on tosi makee sohva! Jiri hihkuu innoissaan äidilleen. – No, onhan se…aikamoinen. Äiti tuijottaa häkeltyneenä poikansa ehdotusta. Yönsininen, muhkea, kolmen istuttava järkäle. Jiri pomppii sohvan istuimelta toiselle. – Mä halun tän, mä halun tän, Jiri jankkaa. – Tuota…se taitaa olla vähän liian iso, äiti yritti rauhoitella. – Sä oot AINA tollanen.
– Tonne minä en menisi! Sissi tokaisi. – Kokeilisit. Alkuun se hirvittää mutta sen jälkeen on mielettömän hyvä fiilis, Kaija vakuuttaa. – Ei ikinä, Sissi kuittaa. Kaija hengittää hitaasti syvään ja syöksyy. Sissi tuijottaa eteensä silmät pyöreinä. – Mitä ihmettä just äsken tapahtui. Tää ei voi olla totta! Hän pyörii ympyrää ja hakee katseellaan vartijaa
– Kato! – Mitä? – Tota järkyttävää rahakasaa tuolla pöydällä, Jii osoittaa sormella. – Juma, siinä on varmaan miljoona, Vee huokaa. Kaverukset tuijottavat houkuttelevaa rahavuorta. Kenen rahat ovat? Miksi ne ovat pöydällä eikä piilossa jossain? Missä kaverukset ovat? Mikseivät he syöksyneet heti rahojen kimppuun? Kysymyksiä, kysymyksiä. Niitä riittää maailmassa. Muistan elävästi päivän jolloin en pystynyt
EILEN. Olkapää jumittaa. Korvien välissä puristaa. Läppäri on ollut osa minua jo monta päivää. Salasana on kaaos. Yritän selvittää sitä. Kirjaan ylös paperille, siirrän siitä koneelle. Yritän luoda selkeän järjestelmän. Onneksi en ole koodari. Siinä hommassa en pärjäisi. Koodit menisi hetkessä sekaisin. Numerot hyppisi mielivaltaisesti eri järjestykseen kuin haluaisin. Mies huutaa apuun. Pitää kantaa pöytää.
Päivällä ‘että-tota-noin’-dosentti puhui radio-ohjelmassa. ‘No-tota’ oli hänen puheessaan suosittu aloitus. Lomailija ei jaksanut kuunnella ohjelmaa loppuun. Hän solahti hikisenä kimmeltävään järveen. Matkailu tuli yllättäen hänen ajatuksiinsa. Norja tai Islanti. Norjassa hän oli viimeksi käynyt lapsena. Islannissa ei vielä. On muitakin maita missä hän haluaisi käydä. Ei tänään, ei tänä vuonna. Ehkä ei ikinä. Tänään, nyt,
Se viikko oli täydellinen. Muistan elävästi (vaikken haluaisi) sen tunteen kun aurinko lämmitti lempeästi, järven pinta kimalsi. Olit unelmieni täyttymys. Sinkkuelämä oli riipinyt minut hajalle, en olisi jaksanut elää ellen olisi tavannut sinua. Jaoimme ilot ja surut, kerroimme kaiken toisistamme, luotimme rakkauden voimaan. Yhdeksäs talvi muutti kaiken. Olin lihonut kymmeniä kiloja, sinusta oli tullut mykkä
– Kato! – Mitä? – Kenen noi on? – Mitkä noi? – Noi tossut. Isot, littaantuneet tossut. – Oho. Täällä on käynyt joku vieras. Ei noi meidän oo. – Sitä minäkin. He hiipivät hiljaa ensin keittiöön. Ei ketään. Makuuhuone. Ei ketään. Sitten olohuone. – Hirveetä! Kato mikä kaaos! – Apua! Mitä täällä on tapahtunut?
Oili Outosää odotti innolla alkavaa hierontaa. Talvi oli laahautunut lähinnä istuen. Kevään edetessä häneen(kin) iski lenkkeilyjano. Ennen kesää pitäisi saada lihakset liikkuviksi. Oili oli vaipua epätoivoon kun lenkkireitti ei meinannut sulaa jäästä ikinä. Aurinko lämmitti selkää kun hän soitti hieroja Jymäsen summeria. – Tervetuloa, pitkästä aikaa! – Kiitos! Viime kerrasta onkin monta kuukautta. Talvi
Olen asunut tässä kauniissa kerrostalossa vuosikymmeniä. Käyn öisin lasten vieressä tarkistamassa, että heillä on kaikki hyvin. Tallennan muistiin jokaisen lapsen levottoman tai pelokkaan yöhetken. Lohdutan heidät takaisin uneen laululla, jonka vain he voivat kuulla. Eilen Sakke tuli tapaamaan vanhempiaan. 21-vuotias nuori mies näytti tasapainoiselta ja terveeltä, oikeastaan urheilulliselta. Muistan vieläkin, silloin pienen pojan, tuskastuttavat kasvukivut.