KRAPU Minulla on tarve ilkkua armottomasti! Olen pikku, pikku perkele. Istahdan sinun tai hänen olkapäälle. Ahdistelen pistävillä mietteillä, joskus myös tuntemuksella, kuin nuppineulalla. Ilkkuvana myös piereskelen pahan hajuisia tuhnuja. Haistatko? Yllätän kaikki vilkkaudellani. Nyt tässä ja kohta tuolla. Ehei, et ehdi koskaan saavuttamaan minua. Sillä kun olet huomaavinasi minut olen jo toisaalla. Et voi estää
KRAPU “Älä heilu! Katso vähän ylöspäin!” Mellu komensi miestään Sakua. “Mikä ihme teitä miehiä vaivaa kun ette sekuntia voi kestää paikallaan.” “Sä yleistät. Mä en oo ‘kaikki miehet’. Oon vaan minä, kiitos”. “Joo, joo, ymmärrät mitä tarkoitan.” Oli lauantai saunan jälkeen. Mellu ja Saku viettivät ‘vain me kaksi’-viikonloppua. Lapset oli viety mummolaan. Päivällä hoidettiin pakolliset
KRAPU Jenna oli sängyssä vatsataudissa pienessä kuumeessa. Hän, joka sairasti tosi harvoin, tunsi turhautumista kun päivä menisi hukkaan makoillessa. Välillä Jenna vaipui puoliuneen. Kuului koputus. Myrkyn vihreä ovi aukesi. Valokeilassa näkyi iso, harmahtava, epämääräinen hahmo. Se kumarsi syvään. Kuninkaallisen syvään. Palvelija? Lähetti? Alamainen? Hahmolla roikkui olkapään tapaisella muodolla A3z-ase. Siitä oli uutisoitu ja kerrottu aseen
KRAPU Kirjoitusvimma iski eilen kuin komentona toimia. Oksensin tekstiä. Sanoja peräkkäin ilman järkeä tai ajatusta. Suljin tiedoston puolen tunnin hakkaamisen jälkeen. Aamujumpan ja parin kahvikupillisen virkistämänä avasin läppärin. Tuijotin tekstioksennustani. Ei järjen häivää, ei kohtaa mistä aloittaa tai jatkaa. Kirjoitin uuden tajunnanvirtaoksennuksen, viisitoista minuuttia. Illemmalla palasin tekstin ääreen. Järkytyin. Näytöllä oli ilmavasti aseteltu teksti, oikeat
KRAPU Hei moi teille ihanat ihmiset! Tänään mun täytyy oikein kiittää teitä kaikkia: mä olen isosti kiitollinen teidän uskollisuudesta mun seuraajina. Ilman teitä mua ei olis! Ihan totta! Mä saan valtavasti voimaa ja iloa kun tiedän teidän olevan siellä. Mä ostin tänään nää kolme paitaa, eiks oo ihania. Siis ihan omalla rahalla ostin, ei oo
KRAPU Saara ei vonut sietää tekopyhiä ihmisiä. Hänet oli kasvatettu rehelliseksi. Ei saanut valehdella. Piti olla kiltti. Sitä Saaralle pienenä jankutettiin. “Saara on aina ollut niin kiltti tyttö”, äiti kehui naapureille ja tutuille. Aikuisena Saara ei voinut sietää epäoikeudenmukaisuutta. Hän ei mielistellyt. Eikä pelännyt auktoriteetteja. Ei yhtynyt laumalaulantaan. Kerran yksi pomo mollasi Saaran työkaveria kaikkien
KRAPU ‘Ole siinä, hiljaa, tai tapan sut!’ ‘Jos sä kerrot jollekin sulle tulee kusiset paikat, huora!’ ‘Homovittuhuora! Painakaa, painakaa! Koko pää sinne pytyn sisään!’ ‘Mikä toi kaamee rätti on, ihan hirveen värinen. Mutsis varmaan varasti. Luuleksä olevas muodikas, huora! Luuseri!’ ‘Hierokaa sitä sillä, saa varmaan jänisruton ja kuolee. Mulkku jätkä. Hierokaa kunnolla!’ ‘Mitä mulkoilet vitun
KRAPU Naisen nenää kutittaa. Kutittaa ihan pirusti. Hän hieroo, nykii ja jopa nipistää nenäänsä. “Anna mun olla, lopeta!” hän huutaa. Nainen nousee pystyyn. Tajuaa istuvansa omassa sängyssä litimärkä yöpaita päällä. Seinäkello näyttää 12 yöllä. Äänikirja. Hän oli kuunnellut dekkaria ja ilmeisesti tarina oli ohjannut hänet synkkiin uniin. Mies silittää häntä hellästi selästä. “Kaikki on nyt
KRAPU Vesi valuu voidellen paperin kuivan kurkun. “Oletko valmis?” iso hahmo kysyi. “Mihin?” kysyi nainen. Hahmo tuli ihan lähelle. D & G ‘the one’ – ihana tuoksu. “Valmis mihin?” nainen kysyi. “Lähtöön.” Naisen ajatukset harhailee repivästi sinne tänne. Vielä äsken hän oli varma että tuo iso hahmo oli paha. Uhka. Nyt hänestä hahmo, joka selvästi
KRAPU Kukaan ei kuule. Nainen on huutanut äänensä käheäksi ja kurkun kuivaksi. Paperin kuivaksi. Melkein tajuttomana nainen haistaa toffeen tuoksun. Maistaa sen. Isä oli ostanut hänelle pehmeitä, tuoreita toffeekarkkeja. Nainen nautti toffeen liimautumisesta kielen pääälle tai kitalakeen jolloin maku viipyi pitkään. Nainen säpsähtää. Kuuluu lupaava naksahdus. Joku avasi lukon. Nainen on hiljaa, kuin juuri kuoleva